Monen monituista kertaa olen miettinyt, että olisi kiva käydä pitämään blogia. Olisi jokin paikka, jonne voisi purkaa tuntemuksiaan, vaikka vaan itselle, mutta parhauttahan olisi se, että saisin ihmisiltä kommentteja ja omia kokemuksia rikastuttamaan omaakin elämää.

Olen jostain syystä mokaamisen mestari. Ja otan kaikki virheeni hirveän raskaasti. Ehkä se on normaalia, ehkä ei? Missä menee raja, mikä luokitellaan normaaliksi? Tekeekö ihminen virheitä lannistuaakseen niistä, vai oppiakseen niiden avulla paremmaksi ihmiseksi?

Ei ole helppoa yhdistää omassa elämässä vakavaa mielisairautta, koulua ja uniongelmia. Eronneita alkoholisti vanhempia, joista isäni omaa narsistin piirteet, vaipuu välillä psykoosiin ja on väkivaltainen sekä uhkaileva. Kaiken lisäksi olen ollut koko pienen ikäni koulukiusattu, joka on jatkunut myös toisenasteen koulutuksessa. Ongelmia on siis riittänyt. Ja riittää edelleen. Annetaanko jokaiselle ihmiselle saman verran huolia kannettavaksi elämän aikana? Kun olet tietyn verran kestänyt, niin sitten helpottaa. Tämän mukaan, mun loppu elämä tulisi olemaan aika helppoa. Miksi sitä onkin niin vaikea uskoa?

Olen aina ollut kova tyttö urheilemaan. Vaikka miten elämä kusee niskaan, niin lenkkarit jalkaan tai nyrkkeilyhanskat käteen, ja taas jaksaa jatkaa eteen päin. On tosiaan tullu harrastettua millon mitäkin, ja kunto on ollut aina kohdillaan. On tullut heitettyä muutama puolmaratooni, ihan vaan nähdäkseen, että yleiskunto on hyvä. Tähän ei ollut lainkaan loogista yhdistää syömishäiriötä, mutta niin siinä vaan kävi. Kamppailin sen kanssa vuoden päivät, ja nyt uskon, että se alkaa olla ohi.

Mutta ei ne ongelmat siihen loppuneet. Itse asiassa alkoivat kasautua yhä enemmän. Ainut keino selvitä, oli edelleenkin liikunta. Saatoin talvella laittaa klo 23 aikoihin sukset jalkaan ja mennä pariksi tunniksi hiihtämään. Ja aina se helpotti. Oli se sitten juoksu lenkki, hiihto, nyrkkeily, sali, tanssi, ym.. Se vaan sai aina fiiliksen sen verran nousemaan, että alkoi taas uskoa parempaan huomiseen.

Siksi ehkä kolautti aika pahasti, kun mulla alkoi mennä liikuntakyky, aina hetkittäin. Parin sadan metrin kävely saattoi saada olon niin huonoksi, että pyörryin. Lihakset ei enää toimineet kunnolla, aloin voida tosi pahoin. Mulla alettiin epäillä vakavaa hitaasti etenevää sairautta, joka oireilee satunnaisesti. Välillä saattaa mennä vuosikin ilman oireilua, mutta silloin kun se oireilee, se vie liikuntakyvyn lähes kokonaan.

Olen luonteeltani erittäin herkkä, tunteellinen, pienikin asia tuntuu maailman lopulta. Itken helposti, liiankin. Herkkyyteni tekee musta haavoittuvaisen, ja helpon kohteen, kuten juurikin koulukiusaajille.

Yritän liikaa myöskin miellyttää muita, ja menenkin usein muiden pillin tahtiin. Ehkä se johtuu itsevarmuuden uupumisesta. Tiedä häntä..

Mikä sitten auttaa jaksamaan elämässä eteen päin, sitä en tiedä..

Terkuin, Friia